Hämähäkki

Kuljin kohti pimeyden sydäntä. Miten pieni ihminen on kun kysymysten takana seisoo syvä hiljaisuus. Minä olin oppinut sen. En kysynyt enää.
Päämääräni oli selvä, minun tarvitsi löytää jokin elävä olento.
Koska en enää kestänyt eloani tässä kaupungin kuluttamassa vanhassa kehossani.
Minä olen muodonmuuttaja.
Kykenen ottamaan elävän olennon hahmon sitä koskettamalla, mutta kenen muodon otan niin siitä on tuleva varjo.
Varjo joka seuraa minua paikasta paikkaan. Kuluttaen valoani tasaisesti, varmasti kunnes on vaihdettava jälleen olentoa.
Kuten keskipäivän auringon aikaan olennolla on monta varjoa, on minullakin monta kahletta varjona.
Mutta on kuin hengittäisin pitkän sukelluksen jälkeen puhtainta happea, hetki jolloin vaihdan hahmoa.

Kuului rasahdus. Rusakkoko? Ehkä. Kuutamo valaisi pienen polu jota pitkin olin kulkenut syvemmälle metsään, joten näin tarpeeksi saadakseni näkyviin uhrini.
Pysähdyin. Kuuntelin. Kuului toinen rasahdus, kolmas.
Eläin oli iso.
Nyt näin sen se oli susi.
En pelännyt, koska olennoilla kuten minä ei ollut mitä menettää. En voinut edes menettää henkeäni, vaikka pimeimpinä hetkinä olin sitä kovasti toivonut.

Kosketin sutta. Tunsin valtavan voiman siirtyvän minuun, muotoni muuttui. susi lyyhistyi ison kiven juurelle elottomaksi. Sen kylmyys kosketti minua suloisilla huulillaan.
Minulla oli uusi varjo. Uusi hahmo.
Nyt olin hetken turvassa. He olivat etsineet minua jo pitkään. Tietäen että voin ottaa monen hahmon ja joskus jopa voin olla kaksi tai useampia hahmoja samaan aikaan.
Jotkut sanovat että elän kuvina ihmiskunnan syvällä alitajunnassa.
Niin elinkin, kunnes ne vapauttivat minut ottaakseen minulta olemassaoloni pois. Mutta he eivät tienneet että olin varautunut.
Jokainen yö elin puhtaimpien ihmisten kuvissa, lähinnä pappien, lapsien ja pyhimysten.

Niitä jotka etsivät minua kutsuin valottomiksi. He halusivat pimeyttä öihin. Halusivat syvää unta.
Minä, unen kuva. Elin mielellään useampien ihmisten sielujen ulottumattomissa. Enkä toivonut heidän näkevän minua. Koska saasta heidän sieluissaan voisi tuhota minut.

Kuljin sutena nopeasti kohti syvempää metsää. Varjoni raastoivat mieltäni askel askeleelta. Näin heidän loppunsa, heidän vihansa.
Minun tarvitsi löytää pyhimys, jotta voisin ottaa hänen muotonsa ja lähettää hänet varjokseni.
Minulla oli liikaa saastaa varjoina, ne painoivat jokaista askeltani.

Olin kulkenut useita tunteja kohti pohjoista. Nyt näin suurkaupungin valot. Tiesin että he jahtasivat minua. Nyt minun tarvitsi löytää ihminen. Oli aamu. Aurinko oli nousemassa.
Lenkkeilijä.
Muutin muotoni häneksi. Keski-ikäinen nainen, muodokas.
Nainen lyyhistyi elottomaksi. Raahasin hänet metsään isojen katajapensaiden taakse.
Päätin suunnistaa kirkkoon.

Kirkkoon päästyäni siellä oli ehtoollinen menossa. Liityin joukkoon.
Pappi oli vanha ja harmaa.
Ehkä hän ymmärtäisi.
Odotin ehtoollisen päättymistä ja menin papin puheille.
Tutustumisen jälkeen, kysyin mitä hän tietää pyhimyksistä?
Pappi hämmentyi, mutta vastasi.
He ovat Jumalan apureita, ilman pyyteitä.
Tarkoitin että mistä löytäisin sellaisen, sanoin hieman hätääntyen.
Hän naurahti ja kertoi että tulin oikeaan paikkaan.
Kerroin myös valottomista, hysteerisesti.
Pappi hiljeni, pyysi minut hänen huoneeseensa.
Valottomat, pappi sanoi painokkaasti.
Sinä siis tiedät.
Tiedän, vastasin.

Kerroin että he ovat tulleet etsimään puhtainta valoa, jotta he voisivat vangita sen eräänlaiseen läpinäkyvään kultaiseen laatikkoon.
Ja voisivat olla kuten puhtaimmat, kysyen valolta kysymyksiä.
Saaden vastauksia olemassaolon syvimpiin arvoituksiin.
Kerroin myös että heidän järjestönsä oli mitä mahtavin ja he hallitsivat televisio-lähetyksiä.
Saaden ihmisten sielunkuvat televisio lähetyksiin näyttäen syvimmät salaisuudet kaikille ja saastuttaen täten koko ihmiskunnan suurta sielua.
Nyt he olivat perässäni mitä verenhimoisimmat aikeet mielessään.

Pappi antoi minulle krusifiksitikarin, joka oli kastettu ehtoollisviiniin. Tikari oli hyvä metodi tuhota valoton.
Pyhimyksistä sen verran että voit löytää heidät toreilta usein kyyhkysten lähettyviltä pappi kertoi.
Kiitin ja pyysin anteeksi.
Pappi kysyi miksi pyysin anteeksi.
Kosketin pappia ja hän lyyhistyi elottomaksi pöydän ääreen.
Otin hänen muotonsa, luulin saavani hengittää puhtainta happea.
Mutta tämä pappi oli rappeutunut, olin ansassa.
Minun piti löytää pyhimys päästäkseni tästä saastaisesta kehostani eroon.
Avasin kirkon ulko-oven.

Torille päästyäni jäin odottamaan hiljaiseen ulko-kahvilaan.
Näin useita ihmisiä.
Näin myös kyyhkysparven likaisen juopon ympärillä.
Päätin riskeerata ja ottaa kosketuksen tuohon ihmiseen.
Arvasin oikein hän oli pyhimys.
Minuun virtasi mitä puhtainta happea ja loistin onnesta.
Mutta tunsin myös heidän läsnäolonsa.

Juoksin kiireesti kohti umpikujaa.
Sydämmeni pamppaili huolestuttavasti.
Sain sydänkohtauksen.
Kuolin.
Palasin jälleen kuvaksi, syvälle ihmiskunnan mieleen.
Mutta olin osittain tuhoutunut.
Eivätkä valottomat enää halunneet minua, koska puhtauteni oli tuhoutunut myös.
Mutta synkissä ihmissieluissa elin öisissä kuvissa edelleen.
Tänne olin vangittu kuvaksi.
Ja tämä kuva vangitsee kuvittelijan.