Hämähäkki

Kuljin kohti pimeyden sydäntä. Miten pieni ihminen on kun kysymysten takana seisoo syvä hiljaisuus. Minä olin oppinut sen. En kysynyt enää.
Päämääräni oli selvä, minun tarvitsi löytää jokin elävä olento.
Koska en enää kestänyt eloani tässä kaupungin kuluttamassa vanhassa kehossani.
Minä olen muodonmuuttaja.
Kykenen ottamaan elävän olennon hahmon sitä koskettamalla, mutta kenen muodon otan niin siitä on tuleva varjo.
Varjo joka seuraa minua paikasta paikkaan. Kuluttaen valoani tasaisesti, varmasti kunnes on vaihdettava jälleen olentoa.
Kuten keskipäivän auringon aikaan olennolla on monta varjoa, on minullakin monta kahletta varjona.
Mutta on kuin hengittäisin pitkän sukelluksen jälkeen puhtainta happea, hetki jolloin vaihdan hahmoa.

Kuului rasahdus. Rusakkoko? Ehkä. Kuutamo valaisi pienen polu jota pitkin olin kulkenut syvemmälle metsään, joten näin tarpeeksi saadakseni näkyviin uhrini.
Pysähdyin. Kuuntelin. Kuului toinen rasahdus, kolmas.
Eläin oli iso.
Nyt näin sen se oli susi.
En pelännyt, koska olennoilla kuten minä ei ollut mitä menettää. En voinut edes menettää henkeäni, vaikka pimeimpinä hetkinä olin sitä kovasti toivonut.

Kosketin sutta. Tunsin valtavan voiman siirtyvän minuun, muotoni muuttui. susi lyyhistyi ison kiven juurelle elottomaksi. Sen kylmyys kosketti minua suloisilla huulillaan.
Minulla oli uusi varjo. Uusi hahmo.
Nyt olin hetken turvassa. He olivat etsineet minua jo pitkään. Tietäen että voin ottaa monen hahmon ja joskus jopa voin olla kaksi tai useampia hahmoja samaan aikaan.
Jotkut sanovat että elän kuvina ihmiskunnan syvällä alitajunnassa.
Niin elinkin, kunnes ne vapauttivat minut ottaakseen minulta olemassaoloni pois. Mutta he eivät tienneet että olin varautunut.
Jokainen yö elin puhtaimpien ihmisten kuvissa, lähinnä pappien, lapsien ja pyhimysten.

Niitä jotka etsivät minua kutsuin valottomiksi. He halusivat pimeyttä öihin. Halusivat syvää unta.
Minä, unen kuva. Elin mielellään useampien ihmisten sielujen ulottumattomissa. Enkä toivonut heidän näkevän minua. Koska saasta heidän sieluissaan voisi tuhota minut.

Kuljin sutena nopeasti kohti syvempää metsää. Varjoni raastoivat mieltäni askel askeleelta. Näin heidän loppunsa, heidän vihansa.
Minun tarvitsi löytää pyhimys, jotta voisin ottaa hänen muotonsa ja lähettää hänet varjokseni.
Minulla oli liikaa saastaa varjoina, ne painoivat jokaista askeltani.

Olin kulkenut useita tunteja kohti pohjoista. Nyt näin suurkaupungin valot. Tiesin että he jahtasivat minua. Nyt minun tarvitsi löytää ihminen. Oli aamu. Aurinko oli nousemassa.
Lenkkeilijä.
Muutin muotoni häneksi. Keski-ikäinen nainen, muodokas.
Nainen lyyhistyi elottomaksi. Raahasin hänet metsään isojen katajapensaiden taakse.
Päätin suunnistaa kirkkoon.

Kirkkoon päästyäni siellä oli ehtoollinen menossa. Liityin joukkoon.
Pappi oli vanha ja harmaa.
Ehkä hän ymmärtäisi.
Odotin ehtoollisen päättymistä ja menin papin puheille.
Tutustumisen jälkeen, kysyin mitä hän tietää pyhimyksistä?
Pappi hämmentyi, mutta vastasi.
He ovat Jumalan apureita, ilman pyyteitä.
Tarkoitin että mistä löytäisin sellaisen, sanoin hieman hätääntyen.
Hän naurahti ja kertoi että tulin oikeaan paikkaan.
Kerroin myös valottomista, hysteerisesti.
Pappi hiljeni, pyysi minut hänen huoneeseensa.
Valottomat, pappi sanoi painokkaasti.
Sinä siis tiedät.
Tiedän, vastasin.

Kerroin että he ovat tulleet etsimään puhtainta valoa, jotta he voisivat vangita sen eräänlaiseen läpinäkyvään kultaiseen laatikkoon.
Ja voisivat olla kuten puhtaimmat, kysyen valolta kysymyksiä.
Saaden vastauksia olemassaolon syvimpiin arvoituksiin.
Kerroin myös että heidän järjestönsä oli mitä mahtavin ja he hallitsivat televisio-lähetyksiä.
Saaden ihmisten sielunkuvat televisio lähetyksiin näyttäen syvimmät salaisuudet kaikille ja saastuttaen täten koko ihmiskunnan suurta sielua.
Nyt he olivat perässäni mitä verenhimoisimmat aikeet mielessään.

Pappi antoi minulle krusifiksitikarin, joka oli kastettu ehtoollisviiniin. Tikari oli hyvä metodi tuhota valoton.
Pyhimyksistä sen verran että voit löytää heidät toreilta usein kyyhkysten lähettyviltä pappi kertoi.
Kiitin ja pyysin anteeksi.
Pappi kysyi miksi pyysin anteeksi.
Kosketin pappia ja hän lyyhistyi elottomaksi pöydän ääreen.
Otin hänen muotonsa, luulin saavani hengittää puhtainta happea.
Mutta tämä pappi oli rappeutunut, olin ansassa.
Minun piti löytää pyhimys päästäkseni tästä saastaisesta kehostani eroon.
Avasin kirkon ulko-oven.

Torille päästyäni jäin odottamaan hiljaiseen ulko-kahvilaan.
Näin useita ihmisiä.
Näin myös kyyhkysparven likaisen juopon ympärillä.
Päätin riskeerata ja ottaa kosketuksen tuohon ihmiseen.
Arvasin oikein hän oli pyhimys.
Minuun virtasi mitä puhtainta happea ja loistin onnesta.
Mutta tunsin myös heidän läsnäolonsa.

Juoksin kiireesti kohti umpikujaa.
Sydämmeni pamppaili huolestuttavasti.
Sain sydänkohtauksen.
Kuolin.
Palasin jälleen kuvaksi, syvälle ihmiskunnan mieleen.
Mutta olin osittain tuhoutunut.
Eivätkä valottomat enää halunneet minua, koska puhtauteni oli tuhoutunut myös.
Mutta synkissä ihmissieluissa elin öisissä kuvissa edelleen.
Tänne olin vangittu kuvaksi.
Ja tämä kuva vangitsee kuvittelijan.

Pyhimys

Niin kai kohtalo ohjailee
Hiljalleen, hiljalleen
Niin kai haaveet haipuu
Hiljalleen, hiljalleen
Talvi saa voimansa jostain syvältä
Syksyn kyyneleiden lomasta
Sade piiskaa pelkoni pois
Siipien suojassa kuolla ei voi
Savu kaupungin yksinäisissä valoissa
Uurteet syvenevät ikkunat itkevät
Öisessä maalauksessa on voimaa
Veri nukkuu vieraiden sylissä
Etäinen aurinko hymyilee kylmästi

Jumalten jäljet

Jumalten jäljissä mä kuljen
Vaikkei saisi enää uskoa mihinkään
Merkkejä niistä jotka pitävät valtaa yllä
Ne johtaa syvemmälle utopiaan
Ei, en kestä enempää
Koneita ja kaupunkeja
Ne valtaansa saa
Kunnes katoaa
Kuva kirjasta
Kynttilät käsissämme kohtaamme öisen metsän sillalla
Jokaisen suvun taika aamuauringon syleilyssa
Kuinka vaikeaa on rakastaa ja olla vapaa
Miten kaikki muuttuu niin nopeasti
Lankesitko sinäkin rakkauteen
Niin muistot peittyvät kyyneliin
Teen tieni särkyneistä sydämmistä
Et voinut tietää mikä siellä odotti
Vuosia vertani pimeydessä janosi
Hei, älä pelkää
Ei yö käännä selkää koskaan ystövälleen
Olen sinä ja hän
Olen vielä enemmän
Kunnes aurinko laskee taas

Auringon lento

Aurinko sulkee silmänsä valkoiseen ruusunnuppuun
Yö levittää siipensä kun suudelma kohtaa hauraan suun
Kaarnalaiva lipuu hiljalleen kohti tähtien ulappaa
Sitä seuraamaan ken lähtee saa kaiken menneen unohtaa
Avaruuden seitissä seikkailen
Olen lapsi kaukaisuuden
Kyynel viimeinen
Hiljalleen pilvet tummuvat
Toisinaan kuulen itkevän äiti maan
Sen sateesta voin vielä nauttia
Tyyntä täällä myrskyn silmässä
Kovin kaunis on auringon lento
Hento kuin sudenkorento on kosketuksesi pitkästä aikaa
Ja mikä saa mielen murtumaan

Tuulen kuiskaus

Syksyinen kaupunki syleilee kulkijaa
Ja kuutamo lohduttaa
Jos ei ole ketä rakastaa
Haaveissa on voimaa, unen maa
Voit olla kuka vaan
Rakkaudella sinut palkitaan
Taivaanranta sinut muistaa
Lennä kotiin
Et ole enää yksin koskaan
Kuuntele tuulen kuiskausta

Mystiikka

Taulut ovat unia, muuttuvia kuin elämä
Laulut ovat voimia, suurempia kuin pelko
Enkä minä ymmärrä
Ymmärrä tätä maailmaa
Olen peili ja näen itseni
Itseni, joka en koskaan ole ollut
Luen silmistäsi elämäsi
Ymmärrän ilostasi tulevan
Kosketuksesi pelkkää kuvitelmaa
Ja nyt sinä tulet jo uniini, mutta kenen unia näen
Kun en edes näe peilissä enää kuvaani

Yö

Enhän jäänyt kuitenkaan yksin
Vaikka hiljaisuudessa kuljen
Niin vaihtuu valta varjojen
Joskus vielä löydän sen tunteen, jolla voin yöhön ratsastaa
Katso minua syvälle silmiin
Niin nostat mieleni ylös pilviin
Hiekanjyviä, tähtiä syviä jokaisella on aikansa
En enää pelkää - Yön tummaa selkää

Pettäjä

Tanssin peilin edessä jälleen kuin mato
Tämä ei tiedä hyvää
Olen aikaisemminkin ollut Helvetissä

Demoniset katseet kaduilla
Hampaat koneiden rattaita
Varjot vaarallisia tallattavaksi

Kasveista koneita
Kasvoista arvoituksia
Arvista opetuksia
Vaaroista vankeja
Lauluista unia
Ja unet tanssia Jumalten

Lasiperhonen

Vieraana kotonaan
Peilejä talo tulvillaan
Kynttilän hän sytyttää
Katseen kaukaisuuteen siirtää
Mieli muuttuu
Varjot vangin seinään piirtää
Ja kun yksin olet ollut jo kauan
Voit nähdä kauniimmin
Sydän ei haittaa vaikka särki sen
Viereltäs aamulla herää lasiperhonen

Ferninand

Ostan viisautta köyhyydellä
Pääni sisällä aikakone
Kävelen aurinkoon hiuksiani pitkin
Kuvani luo kuvan maailmaan
Pieni lintu lepää kuolleen aasin varjossa
Ja minä suutelen juuri herännyttä avaruutta

Yön lapsi

Yö kutsuu minut tanssiinsa
Kuutamo syleilee yksinäistä
Varjoja tummia kallioissa
Metsän puut keskustelevat
On aika sametin ja silkin
Avaan oven ja sytytän kynttilän
Etsin jotain, mitä en löydä
Eikä sillä väliä
Yön lapsi vaatteissa mustissa käy leikkiin varjon ja valon
Yön lapsi hymyilee, hän tietää mitä on vapaus

Otan tuleni liekin kärjestä

On aamu - Olen vielä unta
Etäinen aurinko hymyilee kylmästi
Laudat narisevat jalkojeni alla
Seinät tupakan kellastamat
Avaan kohtalomaailman oven, kahvikuppi kädessäni
Hiljaisia huokauksia, ikkunat itkevät
Pidän salaisuuteni, otan tuleni liekin kärjestä

Kuvittelen

Kuuntelen kelloa huoneessa
Hengittäviä olentoja ympärilläni
Taas kuulen kuinka aika kulkee
Avaruudessa makaa merenneito
Avaruusolentoja eläintarhassa
Varkaissa taivaan pyhät linnut
Tuuli räystäissä
Sade katolla
Mieli korkeuksissa, vapaana

Pyramidit lumessa
Sfinksit liikkeellä
Kuuntelen kello huoneessa
Ja kuvittelen...

Lasiseinä

Varjona vangittuna vaikeroin
Säteet auringon minut tänne loi
Mutta kumpi olen
Yön tumma pimeys vaiko päivän kultainen syli?
En varjona voi koskaan kahleitani purkaa
En säteinä auringon pääse joka kolkkaan
Eikä näin koskaan kohtaa kaksi voimaa omaa?
Varjoani hengitän, kunnes päivä koittaa
Valona myös vaikeroin, en voi varjoani voittaa

Ajan avain

Eilen näin unta huomisesta - Tänään mietin eilistä
Huomenna en muista tätä hetkeä
Ajatus pelkkää retkeä - Ajassa

Ihmiset saastaa ja vihaa
Vaikka tiedän olevani ihminen

Eläimet koristaa valtaa, pihaa
Vaikka tiedän olevani eläin

Eilinen valhetta - Tulevaisuus pelkoa

Tämä hetki mysteeri, arvoitus

Löydä avain uniisi

Uteliaisuus

Kaipuu kuolemaan - Haikailen pahaa
Ikkunoiden välissä kuolleita kärpäsiä - loukussa
Ihmisiä autoissaan, asunnoissaan - loukussa
Kuolleita hekin, vaikkeivat sitä tiedä
Rakastan katsoa veteen, kun sadepisarat leikittelevät pinnan kanssa
Katselen kuvaani järvestä, itken
Kyyneleeni saa kuvani väreilemään
Väreilen minäkin, mutten aivan vielä
Aika kuten sinäkin Jumalani, kulkee arvoituksellisia reittejä
Eilen seurasin runoni pantteria hautausmaalle, vaikka sanoin etten kulje luomiani teitä
Istun tässä ja minä olen vanhus viereisessä pöydässä

Liikaa

Kuljen mukanani muisto kieleni päässä

Sukellan sanoihini
Syvällä sanat hassuja
Vapisen
Enkä halua nousta pintaan

Pinnalla sanat kuvia
Rannalla kuvat maalauksia
Ja maalaukset yön kuvia

Vetäydyn

Pöytä

Filttereitä
Sytytin
Puruja
Rizloja
Jäävettä
Lakki
Tuhkakuppi

Palanen sielua

Yksinäisyyttä
Rakkautta
Onnea
Vapautta
Aikaa
Pöydällä palanen sielua
Yksinäisyyttä kaupungin nielua

Rakkautta olla vapaa

Kaupungin vuodet

Nämä kahvilat hengittävät sisäänpäin
Yksinäisiä
Murrettuja
Säikkyjä

Nämä tiet polttavat jalkoja, jotka matkaavat kiireisesti kohti tuhoa

Nämä talot muistuttavat sinusta rakas kotitaloni

Kotitaloni, matkani määränpää avartuu askel askeleelta

Enkä enää omista kotia
Enkä enää näe sinua kotitaloni
Olen kadonnut
Luoja tietää minne

Kumi palaa renkaissa, asfaltti kiehuu ja uurteet syvenevät

Vuodet tekevät vääjämättä tehtävänsä
Mutta hyvät ystäväni
Vuodet ovat olleen armollisia minulle
Sillä en pelkää

Luovuus ja kuolema

Kuolema tehtaiden savupiipussa lentelee vapaana lintuparvena muodostaen päättymätöntä kuviotaan

Pysy hetki pysähdyksissä
Nyt minä näen sinut!
Ole vaiti ja puhu samalla
Kosketa minua kuten kuollutta lintua
Katso minua kuin katsoisit itseäsi

Tunne tällä hetkellä niinkuin silloin kuin ymmärsit tehneesi jotain anteeksiantamatonta

Tapahtui mitä tapahtui
Olen tiennyt sen aina, sillä olet luomukseni
enkä seuraa luomiani teitä

En viivaa vedä, enkä kuvaani särje

Muinoin maailma oli pelkkää unta
Kukki silloin koko luomakunta
Hiiren hiljaa ettei se herää
Maista unen hedelmää sen terää

Ovet avoinna uuteen kulje
Nyt on taide, siis silmäsi sulje

Niityn kukista kodin teen
Tähdistä tien kaipaukseen
Vapautta perhosen lennossa
Silmät satojen elämässä hennossa

En viiva vedä, enkä kuvaani särje

Kulkuri

Olen varpunen taivaalla
Olen kettu kaupungissa
Olen järvi metsässä

Olen pilvet myrskyssä
Olen unet mainoksissa
Olen kaislat rannoilla

Olen tuli nuotiossa
Olen unet mainoksissa
Olen haava sormessa

Olen kirje rakkaimmalta
Olen lehdet syksyn
Olen eläin häkissä

Vaikka olenkin vapaa